Tämä on Suski B.:n ensimmäisen blogin ensimmäinen merkintä. Luettuani valtavat määrät kaikenlaista tietoa ja muita kirjoituksia lapsettomuuteen liittyen päätin kertoa myös oman tarinani; minulle vaikeinta on ollut ymmärtää kuuluvani niihin ihmisiin, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Toivon kirjoittamisen ennenkaikkea selkiyttävän omia ajatuksiani, mutta uskon puhuvani myös monien muiden samassa tilanteessa olevien suulla.
Tämä tarina alkaa siitä, kun salamarakkaus iski minuun kolme vuotta sitten. Kolmeen vuoteen mahtuu uusi, yhteinen alku puhdistetulta pöydältä, kihlat ja naimisiinmeno eli paljon hienoja asioita. Kolmeen vuoteen mahtuu myös kaksi vuotta vauvahaaveita ja 1,5 vuotta enemmän ja vähemmän epätoivoista yrittämistä. Prinsessa sai prinssin ja kaikki meni juuri niin hienosti kuin saduissa kuuluukin mennä, kunnes sitten kävi ilmi, että haikara ei jostain syystä löydäkään meille suurista toiveista huolimatta.
Hieman lääketieteellistä faktaa: kärsin PCO(S)-oireyhtymästä, eli minulla on monirakkulaiset munasarjat sekä joukko muita samaan syndroomaan kuuluvia sekalaisia oireita. Halukkaat voivat etsiä tarkempaa tietoa Googlen kautta, mutta pääpiirteissään kysymys on siitä, että munasarjani tuottavat helminauhamaiseen muotoon paljon pieniä rakkuloita, joista ei kuitenkaan munasolua pääse kypsymään ja näin siis ovulaatiokin jää tulematta. Minun kohdallani tämä näkyy siten, että kuukautisia ei tule lainkaan ilman lääkehoitoa ja siitä on helppo päätellä, että ihan luomuna raskaus tuskin on mahdollista. PCOS on kaiken oppimani perusteella sen verran monimutkainen oireyhtymä, että en yritäkään lähteä selittämään sitä kattavasti; luultavasti mukaan lipsuisi vähintäänkin yhtä paljon virheellistä kuin oikeaakin tietoa :)
Kun pillerit jätettiin pois joulukuussa 2007, meillä molemmilla oli korkeat toiveet. Varoittelin kyllä miestäni jo tässä vaiheessa mahdollisista hankaluuksista, koska olin jo aiemmin kärsinyt kiertohäiriöistä, joihin lääkärit valitettavasti siihen mennessä olivat suoraan määränneet e-pillereitä tarkempien tutkimusten sijaan; epäilin siis, että jossain on vikaa, mutta toisaalta en uskonut hankaluuksien osuva omalle kohdalleni. Ei kai kukaan usko olevansa yksi niistä epäonnisista, jotka kärsivät lapsettomuudesta? Pelkkä sana kuulostaa jo siltä, että ei se ainakaan minua voi koskea. No, alkuinnostuksen vallassa yritimme tärppiä alkukevään ihan omin voimin, mutta kuukautisten sitten jäätyä kokonaan pois, päätimme kääntyä lääkärin puoleen. Huhtikuussa 2008 marssin siis opiskelijaterveydenhuollon kautta gynekologille, joka kertoi minun olevan nuori ja erittäin hedelmällisessä iässä. Kuukautisten käynnistämiseksi sain Terolut-kuurin ja lisäksi käskyn tulla syksyllä uudestaan, mikäli vaikeudet edelleen jatkuisivat.
Tottakai ne vaikeudet jatkuivat. Kesä meni häitä järjestellessä ja päätimme yhdessä siirtää lapsiasian miettimisen syksylle siitä huolimatta, että Terolut-kuurin aikaansaamien kuukautisten jälkeen kierto joutui taas hukkaan eikä seuraavia luomumenkkoja sitten tullutkaan. Vielä tässä vaiheessa emme kokeneet olevamme niitä kuuluisia lapsettomia, me olimme vain yksi niistä pariskunnista, joilla projekti voi kestää jopa muutamia kuukausia. Tätähän kaikki jaksoivat ja jaksavat edelleenkin mainostaa; eivät ehkä huomaa ajatella, että minusta se tuntuu asian ja meidän tunteidemme väheksynnältä.
Syksyn tullen palasin saman gynekologin vastaanotolle ja tuoreelle rouvalle kerrottiin, että täytyy tehdä ultraäänitutkimus mahdollisten monirakkulaisten munasarjojen toteamiseksi. Tässä vaiheessa olin jo itsekin diagnosoinut itselleni PCO:n ja osasin sentään kysyä lääkäriltäkin oikeita kysymyksiä. Ultraäänessä näkyi heti, että toinen munasarja oli kehittänyt vähän turhan paljon rakkuloita ja toinen puolestaan oli täysin selvästi ja ilmeisesti myös melkoisen pahasti monirakkulainen. PCO:ta on olemassa kahdenlaista: naisen munasarjat voivat olla monirakkulaiset ilman, että siihen liittyy mitään muita oireita, mutta jos kyse on PCO-oireyhtymästä, kuvaan astuu monirakkulaisuuden lisäksi myös vähintään kaksi muuta oiretta. Muutamat verikokeet ja lääkärin perusteellisempi tutkimus osoittivat sitten sen, että minun kohdallani oireyhtymän kriteerit täyttyvät eli kyseessä on todellakin noista kahdesta vaihtoehdosta tuo hieman monimutkaisempi.
Tässä vaiheessa minua alkoi jo hieman itkettää ja pelottaa, vaikka lääkäri esittikin asiat niin, että "lapsettomaksi ei tarvitse jäädä". Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että ensimmäistä kertaa minut otettiin vakavasti ja ensimmäistä kertaa asiaa lähdettiin myös tutkimaan perusteellisesti. Myös miehen panokset tutkittiin tässä vaiheessa ja kuinka ollakkaan, ei kahta ilman kolmatta. Näyte ei antanut suurempaa syytä huoleen, mutta normaalien siittiöiden osuus oli kuitenkin sen verran laskenut ns. "normaalista" prosenttiosuudesta että yhdistettynä minun monirakkulaisiin ja hienosti sekaisin oleviin munasarjoihini tämä pätevä erikoislääkäri halusi konsultoida lapsettomuuteen erikoistunutta kollegaansa ennen jatkotoimenpiteiden määräämistä. Jälleen odotellaan pari viikkoa tätä konsultaatiota. Odottaminen on jo käynyt melko tutuksi ja olen huomannut, että se ei ole vahvimpia puoliani... Tässä kohtaa itketti jo paljon enemmän, kun lääkäri ilmaisi asian niin, että katsotaan nyt voidaanko meitä auttaa opiskelijaterveydenhuollon kautta enää enempää vai onko syytä kääntyä lapsettomuuden hoitoon erikoistuneiden tahojen puoleen. Hui, siinä se sana tuli ja vieläpä lääkärin suusta! Lapsettomuus.
Vihdoin lääkäri otti yhteyttä ja kertoi, että ovat yhdessä tulleet siihen tulokseen, että kannattaa yrittää ensin ns. pehmeämpiä keinoja eli lapsi olisi täysin mahdollinen pelkällä lääkehoidolla. Tätä lääkehoitoa kokeiltaisiin nyt 4-6 kuukautta, jonka jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen. Nyt on meneillään viides kierto hauskalla lääkecoctaililla, johon kuuluu Clomifen-nimistä lääkettä kiertopäivinä 3-7 ja Terolut-merkkistä tavaraa päivinä 15-24. Terolut pitää kuukautiskiertoni käynnissä ja Clomifenin puolestaan pitäisi kypsyttää munarakkuloista munasolu ovulaation saavuttamiseksi. Ensimmäisen clomikierron aikana kävin myös ultraäänikontrollissa, jossa varmistettiin ettei lääkehoito ole aiheuttanut vaarallisia sivuvaikutuksia eli että munasarjani eivät ole kasvaneet eikä munarakkuloita ole kehittynyt liian suuria määriä. Voi sitä iloa, kun lääkäri löysi kaksi melkein kypsää munasolua, jotka näyttivät olevan juuri irtoamaisillaan! Ultraäänikontrollin lisäksi kävin vielä muutaman päivän kuluttua verikokeessa, jonka oli tarkoitus vahvistaa ovulaation onnistuminen. Pettymys olikin sitten melkoisen suuri, kun kävi ilmi, että kumpikaan niistä lupaavasti kypsyneistä munasoluista ei lopulta ollutkaan irronnut eikä verikoe näyttänyt lainkaan ovulaatiota tapahtuneeksi.
Uutta putkeen ja huoli pois, kyllä se vielä tärppää! Näin me varmaan itsekin yritimme ajatella, mutta minusta kyllä taisi tulla jo tuolloin melko kyyninen. Minusta tuli myös itkuinen ja koin, ettei kukaan ymmärrä miltä minusta tuntuu. Lääkäri määräsi minulle seuraavaan kiertoon uuden verikokeen, jossa ihme kyllä näkyikin, että ovulaatio oli tapahtunut! Sen jälkeen alkoikin hiljaiselo, eli kuukaudet ovat menneet toistensa kaltaisina ohi ilman yhtään positiivista raskaustestiä. Muitakin hankaluuksia on ollut, sillä edes nuo lääkkeet eivät tunnu saavan minun kroppaani toimimaan niin kuin pitäisi. Välillä tuli haamuvuotoa, joka osui sellaiseen kohtaan kiertoa, että erehdyin luulemaan sitä kuukautisvuodoksi. Lääkekierto meni siinä samalla tietysti sekaisin, mutta tilanne kumma kyllä korjaantui sitten taas itsekseen. Nyt mennään toiseksi viimeistä clomikiertoa, eli syön enää yhdet Clomifen-tabletit. Jatko onkin sitten täysin auki. En usko yhtään, että näillä viimeisillä lääkekierroilla saataisiin mitään konkreettista (tai siis sitä elämäni ensimmäistä plussatestiä) ja yritän kerätä voimia, että jaksaisin sitten miettiä jatkotoimepiteitä. Edessä on varmaankin astetta rankemmat hoidot ja siinä vaiheessa viimeistään pitäisi kai minunkin oppia hyväksymään lapsettoman identiteetti.
Olen monta kertaa ajatellut, että lapsettomuudesta voi kyllä puhua ystäville ja yleisestikin ihmisille, mutta siitä, miltä se tuntuu, ei voi puhua kenellekään, joka ei ole samaa asiaa kokenut omakohtaisesti. Ehkä seuraavalla kerralla kirjoitan sitten siitäkin. Jos nimittäin olet lukenut näinkin pitkälle, luulen, että tiedät, mistä puhun.
Kevättä rintaan ja rohkeutta rakastaa!
- Suski B.
sunnuntai, 17. toukokuu 2009
